perjantai 22. huhtikuuta 2016

Elämäni elokuvaa arvioimassa

Sormet tanssivat näppäimistöllä. Teksti soljuu ruudulle melkein itsestään. Pitkälle prosessoituja ajatuksia. Läpeensä käytyjä kokemuksia ja tapahtumia. Niitä, joista kuvittelisin jo kaikki mehut puristaneeni ulos. Syntyy sivuja, täyteen kirjoitettuja. Punaista lankaakin olen kieputtelemassa rivien väliin. Olen toteuttamassa yhtä unelmaani: oman tarinani kirjoittamista mustalla valkoiselle. Voi olla, että se tallentuu vain tietokoneen muistiin. Unohtuu heti, kun viimeinen piste on paikoillaan. Mutta jo se, että tarina etsiytyy ulos alitaljunnan ja mielen sopukoista, tuntuu eheyttävältä. Merkitykselliseltä.


Ensimmäistä kertaa tuntuu, että katselen menneisyyttäni kuin elokuvaa. Vierailijana, ulkopuolisena katsojana, tarkkailijana, pienen välimatkan päästä. Oman elämäni kaukosäädin kädessä. Itse voin päättää, missä kohdin painan pause-näppäintä voidakseni tutkailla pysähtynyttä tilannekuvaa tarkemmin. Pääasiassa annan tarinan kuitenkin soljua. Myötähäpeä saa peittämään silmät ja korvat, niin kuin toisinaan Frendejä seuratessani. Välillä naurattaa, oma hassu, yksinkertainen elämäni. Jotkut asiat olisivat voineet jäädä tallentumatta, mietin. Mutta nekin ovat osa tarinaa, kuljettavat sitä eteenpäin. Jotkin kohdat ovat yhä niin kipeitä, että 100x eteenpäinkelauskaan ei tunnu olevan riittävän nopea. Ei tarvitse pysähtyä, sanon itselleni, koska kaikella on aikansa. Myös kivulla ja sen läpikäynnillä.

Nyt ymmärrän. Syitä ja seurauksia, kokonaisuutta. Ymmärrän myös, mitä tarkoitetaan tunteiden tarkastelemisella objektiivisesti. Ikään kuin minkä tahansa tunteen voisi ottaa muovailuvahamaisena möykkynä käteensä ja tutkailla sitä kaikista mahdollisista näkökulmasta. Tunnustella ja tuoksuttaa sitä - ja lopulta heittää pois. Taidan tämän jälkeen uskoa yhä vahvemmin siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Jokaiselle menneelle hetkelle, etenkin myönteisesti tähän hetkeen vaikuttaneelle, luon tarkoituksen nykyisyydestä käsin. Käyttäen kehysteoriana karttaa, jonka avulla olen suunnistamassa tulevaisuuteen. Siten elämä näyttää ketjuna ymmärrettäviä, merkityksellisiä, tarkoituksenmukaisia, tavoitteellisiakin tekoja. Ei vain summittaisena haahuiluna tai kauhutarinana, jollaiseksi sen mielessäni usein kuvittelen.

Siinä samalla syntyy ymmärrys nykyisyydestä. Entäs jos nykyelämäni on juuri siksi niin sirpaleista ja hajanaista, että se tyydyttää siten parhaiten minuuteni eri puolia? Säntäilemällä ja yrittämällä hyödynnän vahvuuksiani tasapuolisesti. Annan erilaiselle osaamiselleni mahdollisuuksia tulla käytetyksi. Siten tunnen olevani tasapainossa. Mikään persoonani osa-alue ei jää nurkkaan itkemään. Ne vetävät toisiaan mukaan tanssiin. Tarjoavat toisilleen soolovuoroja. Tukevat toinen toisiaan, jotta voin kehittyä kokonaisena, ihmisenä. Näin kirjoitettuna kuulostaa hyvinkin multipersoonaiselta meiningiltä. Mutta se tuntuu kaikkea muulta, mieltä rauhoittavalta.

Elokuva on pitänyt ensin saada valmiiksi, jotta sitä voi katsella. Johonkin kohtaan on pitänyt filmi katkaista ja kirjoittaa 'the End'. Jatko-osan kuvaukset on kannattanut aloittaa heti, kun kaikki näyttelijät ovat paikalla ja viimeiset juonenkäänteet vielä hyvin muistissa. Elokuvan katselu vaatii asettumista aloilleen. Muuten se on vain taustahälinää ja satunnaisia tilannekohtauksia. Juoni jää silloin hajanaiseksi. On istuuduttava alas, pysähdyttävä, rauhoituttava elokuvan äärelle. Jottei häiritse muita ja voi uppoutua. Jokainen elokuva jättää monta kysymystä avoimeksi päättyessään, useat eri tulkinnat vaihtoehtoiseksi, tulevaisuuden määrittelemättömäksi. Mutta se on ruokkinut mielikuvitusta ja tarjonnut selityksen loppukohtaukselle.

Elokuvaa ei useinkaan jaksa katsoa looppina, koko aikaa perätysten. Kun se on katsottu, se laitetaan odottamaan seuraavaa katseluhetkeä. Joitain ei katsota enää koskaan uudestaan. Niistä on riittänyt ammennettavaa tämän hetken tunteisiin vain kerran. Tai voi olla, että ne ovat jättäneet kerralla meihin niin vahvan vaikutuksen, että muistamme ne aina. Elokuva istutetaan dvd-koteloon ja laitetaan hyllyyn odottamaan. Jossain vaiheessa se lähtee ehkä kiertoon. Emme tarvitse sitä enää.

Myös oman elämän elokuvan äärelle on pysähdyttävä, tarinalle on antauduttava. Jotta näkee ne kaikki vivahteet ja juonenkäänteet, joita tarinaan on kirjoitettu. Mutta kun elokuva on katsottu, sen voi laittaa pois. Odottamaan hetkiä, jolloin tarvitsee vahvistusta juonenkäänteistä tai suunnanmuutoksista, täydellisiä repliikkejä toistettavaksi jatko-osassa. Silloin siihen palataan. Ei välttämättä edes katsoen koko elokuvaa. Kohtaus, joka alkaa hetkestä 01:58:02 riittää. 'The End'  palauttaa nykyhetkeen. Täynnä ymmärrystä siitä, miksi siitä on tullut sellainen kuin se on.

Juuri nyt katselen oman elämäni elokuvaa. Kriittisenä ja armollisena. Analysoin sitä ja sen yksityiskohtia. Kirjoitan siitä kuvausta, arviointia ja oivalluksia. Moni asia tuntuu hyvältä. Että pystyn tarkkailemaan jotain vahvasti kokemaani niin objektiivisesti. Että pystyn sitä kirjoittamalla taltioimaan.

Että tunnen vahvasti, kuinka juuri nyt on kaikelle tälle oikea aika.




tiistai 5. huhtikuuta 2016

"Mä en osaa mitään"

Tänään se iski, ajatus: "mä en osaa mitään." Lamauttava, romahduttava, polvilleen pakottava. Uskomus, joka kumpuaa jostain alitajunnasta ja jolla ei ole todellisuusperää. Järki ei todista mitään tuota ajatusta puoltavaa. Aamulla oli mitä onnistunein asiakastapaaminen. Itsensä ja osaamisensa kehittäminen on elänyt viime aikoina todellista kultakautta. Eilen lähti veropaperitkin harvinaisen pienen väännön, tavattoman vähäisten kyynelten saattelemana eteenpäin. Elämä on ollut naurua, pää pystyssä kävelyä, nautintoa. Ja silti mieli hokee juuri tässä ja nyt lausetta:"en osaa mitään."



Se tuntuu absoluuttiselta. Tyhjyydestä kumpuavalta. Keuhkoja riivaavalta, hengitystä tihentävältä. Se on uskomus, jonka tarkoitus on viestittää minulle jotain. Suunnan tarkistamisesta, olosuhteiden muuttamisesta. Mistä tiedän? Koska tämä ajatus ja tunne on tuttu. Yleensä se on ollut merkki ahdistuksesta. Nyt vasta ymmärrän, että sillä on aina ollut tehtävänsä laajemmassa kuvassa.

"Mä en osaa mitään" kertoo omien odotusten ja toteutuman välisestä etäisyydestä. Joko siitä, että omat tavoitteet ovat livahtaneet liian kauas ja niiden saavuttaminen tuntuu toivottamalta. Tai siitä, ettei ole tyytyväinen omiin aikaansaannoksiin, yrittämiseen, otettuihin askeleihin. Näin sanoessani myönnän, että toivon kaiken olevan pian toisin, mutten malttaisi odottaa. Kuukautta tai vuotta, jonka moni muutos tarvitsee tapahtuakseen. 

Se on se pieni takapakki tiellä menestykseen, joka saa tarkistamaan realiteetit ja resurssit. Se, joka muistuttaa, että välillä on laskeuduttuva olemisen olotilaan, ennen kuin voi taas pyrkiä ja toimia. Tehdä ja toteuttaa. On hengitettävä välillä, jotta jaksaa taas. 

Minulla on toinenkin lause, jota alitajunta välillä syöttää. En ole onneksi pitkään aikaan sitä kuullut. "Tahdon kotiin". Kuulin sitä aikoinani paljon, vaikka olisin ollut jo kotona. Kyse on toiveesta ja tarpeesta päästä sellaiseen olotilaan, jonka liittää kotiin: on turvassa, lämpimässä, rakastettu, ymmärretty, rauhassa...

Alitajunta taitaa syöttää meille viestejä, jotka on joskus tulkittava. Ne eivät välttämättä tarkoita sanasta sanaa sitä, mitä kuulemme. Joskus tarvitaan pitkäkin tarkastelujakso ennen kuin todellinen merkitys paljastuu. "Mä en osaa mitään" voisi olla myös itseä rankasti ruoskiva, aliarvioiva, kaikkea muuta kuin armollinen hokema. Sellainen, joka syö lopunkin virran, lopettaa pienenkin yrittämisen. Sen verran itsesääliin taipuvainen olen, että tuohonkin tulkintaan taipuisin, helposti. Hankalaksi ja pelottavaksi se muuttuu, jos siihen uskoo. Jos saa järjen mukaan leikkiin todistamaan, että niin todella on...

Kokemuksesta olen oppinut, että oikea viesti on: laita jälleen jalat maahan ja maadoitu. 
Etsi oman tekemisesi sydän.