sunnuntai 26. huhtikuuta 2015

Mitä muut minusta ajattelevat?

Mitäköhän muut minusta ajattelevat? Kysymys, jonka pohtiminen käsitetään jonkinlaiseksi paheeksi. "Älä ajattele niin paljoa sitä, mitä muut sinusta ajattelevat". Mutta ajattelen silti. Luulen, että niin tekee moni muukin. Oudoissa tilanteissa se on täysin inhimillistä. Ensivaikutelmatilanteissa jopa toivottavaa. Mutta jos ajatus ottaa vallan ja pyörii mielessä useimpien sosiaalisten tilanteiden yhteydessä, on ehkä paikallaan pysähtyä ja pohtia, mistä se kaikki epävarmuus johtuu. Koska siitähän se kertoo. Epävarmuudesta ja pelosta. Riittämättömyydestä itse itselleni.

"

Aiemmin mietin ennen kaikkea ulkonäköäni: miltä minä näytän. Vuodet tyylikonsulttina ovat tätä kysymystä himmentäneet. Aamulla kun herään en kuitenkaan vieläkään näe ulkoisesti kaunista minääni. Siirtymäriitin - meikkauksen, pukeutumisen ja nykyisin erityisesti hiustenlaiton myötä - luon itseäni miellyttävän peilikuvan. Sen, jonka voin sittemmin päivän aikana unohtaa. Äitini opetti joskus, että "vaatteiden täytyy olla sellaiset, että ne päälle laitettuaan voi unohtaa". Silloin voi keskittyä paremmin hetkeen, ajatuksiin, sanomisiin. Omaa persoonaa tukevat, siis oman tyyliset vaatteet on helpompi unohtaa. Koska niiden kanssa on yhtä. Minulle laittautuminen on siis keino tulla sinuksi ulkonäköni kanssa ja unohtaa se. Ja tietysti myös rakastan sitä. Laittautumista. Se on ihanaa laatuaikaa itseni kanssa. :) 

Nykyisin erilaiset sosiaaliset tilanteet aiheuttavat ne suuret kysymykset: mitä muut ajattelivat minusta, käytöksestäni, sanomisistani? Haluaisin olla aina korrekti, hyvin käyttäytyvä, miellyttävä. Ihana. En ole sitä aina ollut - enkä ole. Kun minusta tuntuu, että otteeni, kontrolloni käytöksestäni on livennyt, häpeän. Kauan. Kun mieleni on tasapainossa, luulen, että häpeän vain kun sille on syynsä. Kun se ei ole tasapainossa, häpeän... Niin... Kaikkea. On päiviä, kun ei omasta mielestään osaa edes kävellä oikein.



Minulle on vasta viime aikoina paljastunut, että ilmehdin paljon, kun puhun. Kuka sitä koko aikaa kävelisi peilin kanssa kaduilla ja kujilla? Sen olen aina tiennyt, että minun ei kannata edes yrittää valehdella, koska silmäni ja ilmeeni paljastavat minut ennen kuin olen päässyt lauseen loppuun. Minulle on selvinnyt, että omaan ns. tappavan kylmän katseen ja se säilähtää joskus hyvinkin nopeasti. En ole vielä päässyt selville, mikä pelko silloin minussa on vallalla. Olen kuullut, että vaikka olemukseni on pidättyväinen ja rauhallinen, se ei varsinaisesti ole kylmä. Kun puhun jostain aidosti innostukseni herättävästä asiasta, kasvojeni väri muuttuu, silmiini syttyy palo. "Näkisitpä itsesi nyt" sanovat monet, jotka ovat minut siinä tilanteessa nähneet. Ei minun tarvitse, koska tunnen sen, miltä silloin näytän: riemun hehku heijastuu kasvojeni peilistä.

Senkin tiedostan, että omaan laajan sanavaraston, jota käytän joskus hyvinkin taitavasti - ja myös satuttavasti. Etenkin suututettuna. Niitä tilanteita, joista ruoskin itseäni vielä vähän lisää... Joskus tuntuu, että olisi parempi olla kokonaan hiljaa, jotta ei satuttaisi ketään. Ei sanoisi mitään tyhmää.

Jos me mietimme kerran sitä, että mitä muut meistä ajattelevat, pitäisikö meidän auttaa toisiamme ja kertoa se useammin? Etenkin silloin, kun ajattelemme hyvää. "Rauhoitat minua läsnäolollasi", "näytät tänään hyvältä", "sun seurassa on hyvä olla", "teit hyvää työtä". Negatiivistakin, kun se tehdään rakentavasti. Sitä en itse osaa. Koska pelkään niin, että satutan. Siksi pidän mieluummin suun kii...

Voi olla, että jos ihminen ei tunne olevansa kaunis sillä hetkellä, hän ei sitä usko. Tai jos hän ei omasta mielestään tehnyt hyvää työtä, kehut menevät ohi korvien. Paitsi, että eivät mene. Silloin tietää, mitä muut minusta ajattelevat. Ja voi keskittyä siihen, mitä itse ajattelen itsestäni.

Saatan jopa rentoutua ja armahtaa itseni.



tiistai 14. huhtikuuta 2015

Palautuspiste


Tuulee kovaa, purjevene keikkuu. Luovimme vielä vastatuuleen. Ylimääräiset käännökset laittavat päätä vielä vähän lisää sekaisin. Veneessä liikkuessa kädet ja jalat ovat kovilla. Että pysyisi pystyssä. Kun katsoo veneen vierelle meren tyrskyjä, alkaa kuohuttaa. Samaistumista. Kun katsoo lattiaa, alkaa huimata. Mutta heti kun silmät hakeutuvat väkisinkin horisonttiin ja olo alkaa ensin rauhoittua, sitten palautua. Palautuspiste on löytynyt.

Meillä on elämässä ja arjessa monia erilaisia palautuspisteitä. Sellaisia, joissa elämä hetkeksi rauhoittuu, tunnekuohu jäähtyy, paha olo hetkeksi hellittää. Joissa oravanpyörä hetkeksi pysähtyy, kiire hidastuu. Osa niistä on tiedostettuja ja ääneen sanottuja: jokaiselle veneretkelle lähtevälle on varmasti sanottu, että jos tulee paha olo, siirrä katseesi horisonttiin. Toiset ovat osa biologiaamme. Kuten uni. Se tärkein. Jos on nukkunut yön huonosti, ei ole ehtinyt palautua. Jos huonoja öitä on useita peräkkäin, voimavarat hiipuvat sisäisen myllerryksen vain jatkuessa. 

Juoksija oppii nopeasti, että tunnin rasituksesta palaudutaan pitkään. Helposti pidempäänkin kuin päivä. Neljän tunnin maratoonista palaudutaan kolme viikkoa. Tästä näkökulmasta on hassua, että ajattelemme usein palautuvamme 11 kuukautta jatkuneesta arjen pyörityksestä lomalla, neljässä viikossa. 

O


Ystäväni kertoi eilen kuulleensa, että työstä tulisi palautua työajalla. Jäin miettimään asiaa. Kuulostaa jopa vaativalta. Entistä elämääni kun ajattelen, tuntuisi armolliselta, jos työstä voisi palautua viikonlopun aikana. Suurta onnea olisi, jos illat ja yöt riittäisi, olo olisi aamulla taas virkeä. Mutta että työn aikana... Ymmärsin, että omalla kohdallani se onnistuu, koska voin yrittäjänä määrittää työskentelytahtini. Silti yhä useammin kaipaan hetkiä, jolloin kaikki hetkeksi pysähtyy. Nollautuu.

Milloin niin käy? Juostessa, tietysti. Tätä kirjoittaessani huomaan ottavani välillä kahvikupin käteeni, nostavani katseen ikkunan kautta puiden välistä pilkottavalle merelle ja samassa pää hetkeksi tyhjenee... Kirjoittaminen, lukeminen, ajatusten siirtäminen toisaalle, käsityön ottaminen käteen... Tärkeitä nekin, mutta ne eivät varsinaisesti pysäytä. Ajatuksen juoksu muuttaa vain vähän muotoaan. 

Yksi arjen tärkeistä palautuspisteistäni on hengittäminen. Oikeammin oman tarkkaavaisuuteni kiinnittäminen hengittämiseen. Olisi ihanteellista, jos voisi meditoida 15-30 minuuttia päivässä. Olisi ihanaa tehdä monta muutakin asiaa päivässä. Jos toteuttaisi kaikki ihanteet joka päivä (ihonhoito, syöminen, liikkuminen, päiväunet, sosiaalinen elämä, puiden halailu...), iskisi ajanpuute ja stressi. Hyvinvoinnista tulisi pahoinvointia. Siksi ajattelen, että vähän on enemmän kuin ei mitään. Voin palautua, kun istun metrossa. Suihkussa. Liikennevaloissa, kaupan kassajonossa.

Kovilla kierroksilla käydessä riittää, kun suo hengitykselle hetkeksi huomionsa. Siirtää tarkkaavaisuutensa siihen. Edes sekunniksi. Ja taas mennään...
Mikä on sinun palautuspisteesi?









lauantai 11. huhtikuuta 2015

Murtumisia ja onnistumisia

Kuulema, kun ihminen valmistautuu johonkin suureen uuteen, hän käy läpi menneisyyttään. Sitä jo läpikäytyäkin. Vaihe vaiheelta, virhe virheeltä. Suhde suhteelta. Onnistumisiakin, jos niitä löytää. Näin on tässä osoitteessa tehty. Koko kevät. Zen-olotilassa tosin. Vähitellen on tullut tunne, että riittäisi. Olisin jo valmis siihen suureen uuteen. Eikös näistä aiheista ole puhuttu jo...  

Tämä teksti on kirjoitettu jo vuosi sitten:

"Yhdeksän vuotta sitten muurini murtui. Nyt vasta voin ja uskallan puhua siitä ääneen. Minulle tapahtui se, minkä aina ajattelin, että tapahtuu vain heikoille: paloin loppuun. Tai kuten itse sitä tilannetta kuvaan, juoksin päin seinää. En tiennyt kuka olin tai mitä halusin. Siinä olin koulutettuna, hyvätuloisena kaikenhaluamansasaamaantottuuneena katsomassa itseäni peiliin, tuijottaen tyhjyyteen...

Muistan sen tunteen. Kun tuijottaa sohvalta maaten valkoista seinää. En kuule mitään, en tunne mitään. Katson vain. Hämmästyneenä mutta voimattomana. Tyhjänä mutta niin täytenä. Vihaa, surua, ymmärtämättömyyttä... pelkoa, ahdistusta ja uhmaa... Kun mieli on ottanut vallan siitä, mihin muu minä ei enää pystynyt. Pakottanut pysähtymään, pohtimaan, ymmärtämään.

Mitä on ollut. Mitä on. Mitä olen.

Olin vain yhtä suoritusta ja saavutusta. Kriteereitä ja tavoitteita. Itselle asetettuja, ulkopuolelta opittuja, ulkoisten tekijöiden voimistamia. Tavallaan suoritin ihmiskokeen: jos tekee kaiken valveillaoloaikansa töitä, pitää aivojaan kierroksilla, ei nuku riittävästi, eikä anna muulle elämälle aikaa tai tilaa, on pian ihmisraunio. Vaikka kuinka olisi nuori ja voimissaan.

Minut mieli pysäytti. Totaalisesti. Myönnän ensin tapelleeni vastaan. Koska olin vahva, kyllä minun piti kestää. Pitkiksi venyneitä työpäiviä. Nuorella iällä, lahjakkaana tehtyjä projekteja. Vastuunkanto johtopäätöksistä, neuvonannosta. Taakka, joka oli pitkälti itse aiheutettua. Mutta ei kenenkään vastustama. "Olet niin hyvä kuin viimeinen juttusi", sanotaan. Olin. Sen parhaan raportin kirjoitin viimetöikseni sairaslomalta.  En kyennyt siihen kaikkeen, mitä vaadin itseältäni ja mitä organisaatio ympärilläni sen myötä vaati minulta. En kyennyt kertomaan, että voin huonosti. Koska ei vahva ja hyvä voi huonosti. Kunnes jokin romahdutti sisimmän. Ja onneksi niin kävi. Että muuri murtui, minä murruin. Että jouduin tilanteeseen, jossa oli pakko miettiä. Kuka olin. Mitä halusin.

***
Opin paljon. Itsestäni, armollisesta ja rakastavasta läsänäolosta, hetkessä elämisestä, onnellisuudesta, minuudesta. Vieläkin suoritan. Mutta teen sen vapaasta tahdostani, tietäen, että saatan joutua venyttää mukavuusalueeni rajoja. Annan tunteilleni vapauksia ja kuuntelen kroppaani. Jos jokin asia saa rintakehääni ahdistuksen möykyn syntymään, se saa jäädä elämästäni. Vastapainona olen löytänyt flow-tunteet. Sallin itseni ajautua moisiin. Ja olen myös huomannut niissä syntyvän energian kantavan moneen ja laajalti. Ennen kaikkea tiedän, että minun ei tarvitse käyttää aikaani kaikkeen tai mihintahansa ja armollisuuden nimissä voin yllättäen olla vain tekemättä mitään."


Kun asioita tuo päivänvaloon. Niistä puhuu. Pyytää toiselta ihmiseltä, että ymmärrä ja kuuntele. Voi olla, että käy niin. Että asia pienenee, siitä saa vallan.

Koska voi olla, että kun yrittää, onnistuu.