lauantai 11. huhtikuuta 2015

Murtumisia ja onnistumisia

Kuulema, kun ihminen valmistautuu johonkin suureen uuteen, hän käy läpi menneisyyttään. Sitä jo läpikäytyäkin. Vaihe vaiheelta, virhe virheeltä. Suhde suhteelta. Onnistumisiakin, jos niitä löytää. Näin on tässä osoitteessa tehty. Koko kevät. Zen-olotilassa tosin. Vähitellen on tullut tunne, että riittäisi. Olisin jo valmis siihen suureen uuteen. Eikös näistä aiheista ole puhuttu jo...  

Tämä teksti on kirjoitettu jo vuosi sitten:

"Yhdeksän vuotta sitten muurini murtui. Nyt vasta voin ja uskallan puhua siitä ääneen. Minulle tapahtui se, minkä aina ajattelin, että tapahtuu vain heikoille: paloin loppuun. Tai kuten itse sitä tilannetta kuvaan, juoksin päin seinää. En tiennyt kuka olin tai mitä halusin. Siinä olin koulutettuna, hyvätuloisena kaikenhaluamansasaamaantottuuneena katsomassa itseäni peiliin, tuijottaen tyhjyyteen...

Muistan sen tunteen. Kun tuijottaa sohvalta maaten valkoista seinää. En kuule mitään, en tunne mitään. Katson vain. Hämmästyneenä mutta voimattomana. Tyhjänä mutta niin täytenä. Vihaa, surua, ymmärtämättömyyttä... pelkoa, ahdistusta ja uhmaa... Kun mieli on ottanut vallan siitä, mihin muu minä ei enää pystynyt. Pakottanut pysähtymään, pohtimaan, ymmärtämään.

Mitä on ollut. Mitä on. Mitä olen.

Olin vain yhtä suoritusta ja saavutusta. Kriteereitä ja tavoitteita. Itselle asetettuja, ulkopuolelta opittuja, ulkoisten tekijöiden voimistamia. Tavallaan suoritin ihmiskokeen: jos tekee kaiken valveillaoloaikansa töitä, pitää aivojaan kierroksilla, ei nuku riittävästi, eikä anna muulle elämälle aikaa tai tilaa, on pian ihmisraunio. Vaikka kuinka olisi nuori ja voimissaan.

Minut mieli pysäytti. Totaalisesti. Myönnän ensin tapelleeni vastaan. Koska olin vahva, kyllä minun piti kestää. Pitkiksi venyneitä työpäiviä. Nuorella iällä, lahjakkaana tehtyjä projekteja. Vastuunkanto johtopäätöksistä, neuvonannosta. Taakka, joka oli pitkälti itse aiheutettua. Mutta ei kenenkään vastustama. "Olet niin hyvä kuin viimeinen juttusi", sanotaan. Olin. Sen parhaan raportin kirjoitin viimetöikseni sairaslomalta.  En kyennyt siihen kaikkeen, mitä vaadin itseältäni ja mitä organisaatio ympärilläni sen myötä vaati minulta. En kyennyt kertomaan, että voin huonosti. Koska ei vahva ja hyvä voi huonosti. Kunnes jokin romahdutti sisimmän. Ja onneksi niin kävi. Että muuri murtui, minä murruin. Että jouduin tilanteeseen, jossa oli pakko miettiä. Kuka olin. Mitä halusin.

***
Opin paljon. Itsestäni, armollisesta ja rakastavasta läsänäolosta, hetkessä elämisestä, onnellisuudesta, minuudesta. Vieläkin suoritan. Mutta teen sen vapaasta tahdostani, tietäen, että saatan joutua venyttää mukavuusalueeni rajoja. Annan tunteilleni vapauksia ja kuuntelen kroppaani. Jos jokin asia saa rintakehääni ahdistuksen möykyn syntymään, se saa jäädä elämästäni. Vastapainona olen löytänyt flow-tunteet. Sallin itseni ajautua moisiin. Ja olen myös huomannut niissä syntyvän energian kantavan moneen ja laajalti. Ennen kaikkea tiedän, että minun ei tarvitse käyttää aikaani kaikkeen tai mihintahansa ja armollisuuden nimissä voin yllättäen olla vain tekemättä mitään."


Kun asioita tuo päivänvaloon. Niistä puhuu. Pyytää toiselta ihmiseltä, että ymmärrä ja kuuntele. Voi olla, että käy niin. Että asia pienenee, siitä saa vallan.

Koska voi olla, että kun yrittää, onnistuu. 



Ei kommentteja: