sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Juhannus ja minä

Juhannusaaton aamu. Herättyäni tiedostan, ettei ole mitään suunniteltua. Tällä kertaa se tuntuu ahdistavalta. Mietin, johtuuko se siitä, että juhannuksena pitäisi olla. Oletusarvoisesti kaikilla on. Vai siitä, että ei vain ole suunnitelmia. Harmittelen, miksen tarttunut niihin tapahtumiin, mitä tarjolla oli. Eivät ne tuntuneet omilta. Mutta siten ei olisi ollut yksin. Voisihan sitä esittää viihtyvänsä. Voisihan sitä vahingossa viihtyä. Miksi oikeastaan kieltäydyin?



Juhlapyhät. Aikoja, jolloin tuntuu, ettei ole tehnyt kuin vääriä valintoja ja päätöksiä koko elämänsä.  Monen yksin elävän, eronneen, sinkun kammo. Mitä tekisi, minne menisin? Voinko kysyä, saanko tulla? Saanko kieltäytyä kutsusta, jos se ei tunnu omalta? Miksen voi olla vain itsekseni? Kun mikään ei oikein tunnu parhaalta vaihtoehdolta, alkaa miettiä, miten sitä voikin olla niin epäsopiva tähän maailmaan. Miten sitä voikin tuntea itsensä niin vääränlaiseksi... 

Mietin miten tahtoisin Juhannustani viettää. Niin ajattelen usein juhlapyhinä. Erityisesti Jouluna. Melkein aina niihin kuvitelmiin liittyy hyvä ruoka ja juoma, jota nautitaan pitkään ja hartaasti. Ympärillä ei ole menoa ja melskettä, enemmänkin vain elämää. Jutellaan ja nauretaan. Ei ole kiire mihinkään. Ei edes saunaan.

Mutta jos kukaan ei ole jakamassa ajatustani siltä, miten tätäkin juhlaa pitäisi viettää, olenko epänormaali vai omanlainen? 

Herään hitaasti, kuten aina jos on vapaata. Ompelen. Haluan saada juhannusmekon valmiiksi, vaikken tiedä onko sillä käyttöä. Olin ajatellut pitkää lenkkiä. Parituntista nautiskellen hiljaisessa Helsingissä. Lähtö siirtyy, koska sykemittarissa ei ole virtaa. "Ei ole väliä, tänään ei ole aikataulua", sanon itselleni. Se ajatus itkettää. Lopulta päätän tehdä mekon valmiiksi ja lyhentää lenkkiä. En siksi, ettenkö olisi pitkälle hölkälle ehtinyt, mutta en ole syönyt sen vaatimalla tavalla. Todellisuudessa kuvittelen, että on kiire syömään, siivoamaan keittiö, pukeutumaan, toimiin... Kiire? Mihin? Eihän ollut mitään ja edessä yötön yö. Kerrankin tiedostan, miten kiire on vain mielen kuvitelmaa.

 


Kello on illalla lähes kymmenen kun saan vihdoin ruokaa lautaselle. Hyvää ruokaa: simpukoita, aiolia ja uusia perunoita. Syön ateriaa uusi mekko päällä parvekkeella, villasukat jalassa. Hemmottelen itseäni. Kaikki on taas hyvin. Sitä ennen olen käynyt lenkillä. Mieltä rauhoittavalla. Sen aikana eniten mielessä pyöri kysymys: miksi oman elämäntavan ja -tyylin, omien valintojen hyväksyminen on toisinaan niin vaikeaa? 



Ei kommentteja: