torstai 11. elokuuta 2016

Entäs jos mikään ei muutu?

Työkalut ja keinot? Eiköhän niitä jonkin verran löydy, koko elämähän on niitä haalittu.
Into ja halu? Oh yes! Haluatko sinäkin?
Mutta uskonko? En.



Päädyn tähän samaan keskusteluun usein ajatellessani muutosta. Minulla on suuri halu kokea elämässäni muutos, monessa asiassa, iso sellainen. Tervetuloa vaikka heti. Ovi on auki. Eikä minulla mene aikaa kauaa edes pakata: mekot on hetkessä mytätty vaikka jätesäkkeihin, jos niin kiire tulee. Ainoa kriteerini sinulle - muutos - on, että viet minut jonnekin uuteen, kauniiseen, oletettavasti parempaan ja minulle mielihyvää tuottavaan. Jos viet taaksepäin: seuraava ovi, ole hyvä, olen juuri nyt rannalla.

Minulle syksy on aina aloittamisen ja uuden aikaa. Siksi en meinaa malttaa odottaa elokuuta, koska haluan jo tietää, mitä se tuo tullessaan. Mielessäni syksyllä kaikki alkaa, keväällä loppuu. Tässä mielessä elän luonnon kiertokulkua vasten. Kesä, jolloin luonto käy hyvin lyhyessä ajassa läpi mielettömän muutos- ja kasvuprosessin, onkin itselle pysähtymisen ja staattisuuden aikaa. Tuntuu, ettei silloin tapahdu mitään. Koska en ole vieläkään antautunut sille ajatukselle, että kesä olisi se ainoa hetki, jolloin eletään ja kerätään mielen sopukoihin mahdollisimman paljon elämyksiä, jotta talvi jaksetaan. Oma historiakin vahvistaa tunnetta: jos kaikki on aina alkanut elokuussa ja loppunut viimeistään kesäkuussa, ei osaa odottaa muuta. Heinäkuusta tulee silloin olemisen olotilalle pyhitetty, hengähdyskuukausi.

Muutokseen tarvitaan tahtoa ja tekoja. Tekojen tekemiseen tarvitaan myös taitoja. On helppo sanoa muutosta toivoville, että "ole rohkea, tee pieniä tekoja tavoitteesi suuntaan, sieltä se muutos tulee". Mutta jos usko siihen, että nuo pienet teot toisivat muutoksen mukanaan, puuttuu, sitä pysyy paikoillaan kuin patsas. Kyyniset ajatukset luikertelevat paikalle kuin kyy: vaarallisen hiljaa ja viekkaasti. "Miksi uskoa huomisen ihmeeseen, jos sitä ei tänäänkään tapahtunut?" Jos omaa elämäänsä taaksepäin tarkastellessa ei löydä mitään muutosuskoa vahvistavaa, jaksaako sitä oikein edes toivoa?



Omassa mielessäni käymäni keskustelu halusta muutokseen ja uskosta sen toteutumiseen jatkuu usein näin:
"Kaipaisin jotain merkkiä tai osoitusta, että muutos voi tapahtua, kun sitkeästi yritän ja toivon. Edes jotain pientä. Etten usko taas turhaan."
"Oletko tehnyt sen muutoksen eteen jotain?"
"Omasta mielestäni olen, mutta en ehkä tarpeeksi. Eivät ne ole johtaneet mihinkään, vain pettymykseen."
"Oletko varma?"
"Olen."
"Oletko tehnyt oikeita asioita?"
"Nonni, taas olen tehnyt vain virheitä, vääriä juttuja."
"Jos kokeilisin vielä?"
"Miksi?"
"Tekisit jotain toisin, vaihtaisit näkökulmaa?"
"Ei se kuitenkaan johda mihinkään. Ei ole ennenkään johtanut."
"Mikä saisi sinut uskomaan, että muutos voi tapahtua."
"No jos näkisin tai kokisin sen suuntaisia merkkejä..."

Elämä muuttuu joka hetki, pienin askelin. Usein odotamme sitä suurta, ravisuttavaa muutosta niin kiivaasti, että emme huomaa niitä pieniä asioita, jotka voisivat toimia uskoamme vahvistavina merkkeinä. Vasta jälkikäteen ymmärrämme, miksi tiettyjä asioita tapahtui. Mitkä kaikki asiat veivät oikeaan suuntaan. Eikä se suunta ole välttämättä se ensin haluamamme.

Minulla on vahva tunne siitä, että syksyllä elämäni muuttuu. On ollut jo pitkään ja olen sen mukaan itseäni ohjelmoinut. Heinäkuun hengähdyksessä tunnetta epäilee, koska ei näe mitään merkkejä tulevasta. Mieli ei niitä tarjoa eikä tajua, koska se on jo ennalta aikataulutettu olemisen olotilaan. 

Mutta nyt on jo elokuu. Entä jos mikään ei muutukaan? 











Ei kommentteja: