Missä haluan kehittyä?
Meillä on paljon taitoja. Kaikilla meistä. Olemme kartuttaneet niitä päivästä yksi. Monet auttavat meitä tekemään työmme. Toisista saamme erityistä palautetta myös muilta. Jotkut ovat vain arkipäivää, niiden ansiosta arkemme pyörii. Sitten on niitä taitoja, jotka tarjoavat meille ainakin silloin tällöin flown kokemuksia. Taitoja, joissa haluamme kehittyä, joihin liittyy tiedon ja oppimisen jano. Taitoja, joita haluamme käyttää lisää.
Ympärilläni on juuri nyt paljon nelikymppisiä. Osa juuri täyttänyt, osa tätä yhtä elämän rajapyykkiä (kriiseistä päätellen) lähestyviä. Monet heistä kysyvät itseltään, mitä haluavat työelämältä ja elämältä. Kuin juuri näihin vuosiin kuuluisi kyseenalaistaa oma olemisensa ja taitonsa.
Me nelikymppiset olemme saavuttaneet jo paljon. Monet meistä on edennyt menneiden n. 15 työvuoden aikana pidemmälle kuin vanhempamme koskaan. Koska meistä suurin osa on opiskellut, olemme jo ainakin kerran tehneet valinnan siitä, mitä taitoa lähdemme kehittämään ja minkä ympärille rakennamme työelämämme. Jotkut meistä on ehtinyt kyseenalaistaa tämänkin päätöksen jo monta kertaa. Onneksi se on nykyisin mahdollista. Olemme saaneet käyttää taitojamme, kehittää niitä - ja vähitellen on tullut vastaan kysymys, mitä sitten. Seuraavat asemat työelämässä ovat joko kaukana, vaatisivat paljon työtä ja opiskelua. Tai ne eivät muuten herätä innostusta vastuillaan tai työnkuvallaan. Sitä jotain uutta, sisältöä elämään, täytettä luontaiseen tarpeeseen oppia uutta (ajattelen, että se on ihmiselle luontaista, lapsista näin päättelen...) etsitään harrastuksista, kädentaidoista, opiskeluista, uudesta ammatista, uusista ihmissuhteista - jostain.
Työn tai elämän ei tarvitse tuottaa flowta koko ajan - jos se tuottaa, ollaan helposti kierteessä, jossa leijumisen tunnetta janotaan jatkuvasti. Pian mikään ei tunnu miltään. Motivaation näkökulmasta tekemisen pitäisi olla riittävän kiinnostavaa, mutta myös sopivan haastavaa. Jos osaamme jokin asian hyvin, kokemus sen tekemisestä vaikka silmät kiinni tuottaa hetkellisesti mielihyvää, mutta alkaa ajan myötä tuntua puulta. Toisaalta jos haasteet ovat liian suuret, ne lamauttavat heti alkuunsa: matka niiden saavuttamiseksi tuntuu liian pitkältä vaikka kuinka rakastaisikin matkustamista. Haasteet ruokkivat kehittymisen tarvetta ja asettavat tavoitteita.
Olen itsekin ajatellut pitkään, että tie intohimon, hyvän elämän luo löytyy vastaamalla kysymykseen "mikä tekeminen tuottaa minulle mielihyvää". Olen ollut vakuutunut siitä, että pelkkä osaaminen ei riitä, tekemisestä täytyy saada myös iloa. Olen viime ajat ollut projektissa, jossa olen saanut käyttää laajasti osaamistani. Motivaationi on kuitenkin ollut jos ei kateissa niin vaihtelevaa. Siitä huolimatta, että saan muilta kiitosta tekemisestäni. Sisimmässäni olen kuitenkin kaivannut jotain muuta.
Kunnes saan mikin käteeni. Tarkoituksen pitää 15 minuutin johdanto. Ensimmäiset sanat tulevat opetellusti. Sen jälkeen päätän luopua käsikirjoituksesta ja puhe alkaa soljua. Tästä nautin. Tätä haluan lisää, tässä haluan kehittyä paremmaksi. Pienessä hetkessä unohtuu se kaikki muu, joka on tuntunut enemmän vain työltä.
Jos se olennainen kysymys ei olekaan, missä olen hyvä - vaan missä haluan yhä kehittyä?
Ympärilläni on juuri nyt paljon nelikymppisiä. Osa juuri täyttänyt, osa tätä yhtä elämän rajapyykkiä (kriiseistä päätellen) lähestyviä. Monet heistä kysyvät itseltään, mitä haluavat työelämältä ja elämältä. Kuin juuri näihin vuosiin kuuluisi kyseenalaistaa oma olemisensa ja taitonsa.
Me nelikymppiset olemme saavuttaneet jo paljon. Monet meistä on edennyt menneiden n. 15 työvuoden aikana pidemmälle kuin vanhempamme koskaan. Koska meistä suurin osa on opiskellut, olemme jo ainakin kerran tehneet valinnan siitä, mitä taitoa lähdemme kehittämään ja minkä ympärille rakennamme työelämämme. Jotkut meistä on ehtinyt kyseenalaistaa tämänkin päätöksen jo monta kertaa. Onneksi se on nykyisin mahdollista. Olemme saaneet käyttää taitojamme, kehittää niitä - ja vähitellen on tullut vastaan kysymys, mitä sitten. Seuraavat asemat työelämässä ovat joko kaukana, vaatisivat paljon työtä ja opiskelua. Tai ne eivät muuten herätä innostusta vastuillaan tai työnkuvallaan. Sitä jotain uutta, sisältöä elämään, täytettä luontaiseen tarpeeseen oppia uutta (ajattelen, että se on ihmiselle luontaista, lapsista näin päättelen...) etsitään harrastuksista, kädentaidoista, opiskeluista, uudesta ammatista, uusista ihmissuhteista - jostain.
Työn tai elämän ei tarvitse tuottaa flowta koko ajan - jos se tuottaa, ollaan helposti kierteessä, jossa leijumisen tunnetta janotaan jatkuvasti. Pian mikään ei tunnu miltään. Motivaation näkökulmasta tekemisen pitäisi olla riittävän kiinnostavaa, mutta myös sopivan haastavaa. Jos osaamme jokin asian hyvin, kokemus sen tekemisestä vaikka silmät kiinni tuottaa hetkellisesti mielihyvää, mutta alkaa ajan myötä tuntua puulta. Toisaalta jos haasteet ovat liian suuret, ne lamauttavat heti alkuunsa: matka niiden saavuttamiseksi tuntuu liian pitkältä vaikka kuinka rakastaisikin matkustamista. Haasteet ruokkivat kehittymisen tarvetta ja asettavat tavoitteita.
Olen itsekin ajatellut pitkään, että tie intohimon, hyvän elämän luo löytyy vastaamalla kysymykseen "mikä tekeminen tuottaa minulle mielihyvää". Olen ollut vakuutunut siitä, että pelkkä osaaminen ei riitä, tekemisestä täytyy saada myös iloa. Olen viime ajat ollut projektissa, jossa olen saanut käyttää laajasti osaamistani. Motivaationi on kuitenkin ollut jos ei kateissa niin vaihtelevaa. Siitä huolimatta, että saan muilta kiitosta tekemisestäni. Sisimmässäni olen kuitenkin kaivannut jotain muuta.
Kunnes saan mikin käteeni. Tarkoituksen pitää 15 minuutin johdanto. Ensimmäiset sanat tulevat opetellusti. Sen jälkeen päätän luopua käsikirjoituksesta ja puhe alkaa soljua. Tästä nautin. Tätä haluan lisää, tässä haluan kehittyä paremmaksi. Pienessä hetkessä unohtuu se kaikki muu, joka on tuntunut enemmän vain työltä.
Jos se olennainen kysymys ei olekaan, missä olen hyvä - vaan missä haluan yhä kehittyä?
Kommentit