Valon pilkahduksia


Meillä masennuksen kanssa taistelevilla on omat merkkimme, mistä tiedämme, että päivästä on tulossa hyvä. Tai ainakin parempi kuin sadasta edeltävästä. Se ensimmäinen päivä, kun tuntuu, että olen ehkä sittenkin hengissä, on kaikkein ihanin. Päivä, kun musta ei olekaan ihan niin musta, taakka harteilla on vähän kevyempi. Olo on kuin olisi pitkään pidättänyt hengitystään ja vihdoin sallii puhaltaa ilman ulos.

Se tuntuu vähän samalta kuin palaisi rakkaan harrastuksen pariin pitkästä aikaa. Kun yhtäkkiä muistaa, kuinka hyvältä jokin toiminne tuntuu. Tavallaan juuri niin tapahtuu: tässä välissä se sama toiminne on saattanut olla samanlaista tervanjuontia niin kuin kaikki muukin.

Minulle tuo merkki on ihana ilon tunne, joka nousee, kun mietin, mitä laittaisin päälleni. Vastaavasti se, että en jaksa enää kiinnostua, miltä näytän ja miten pukeudun, ovat minulle merkkejä kuiluun sulkeltamisesta.


En ole juhannusihmisiä, mutta yksi perinne minullakin on: kukkamekon tekeminen. Riippumatta siitä, millaista säätä luvataan. Tänäkin vuonna ostin kankaan ja hahmottelin mallia. Muistan vielä juhannusaattona miettineeni, että se mekko pitäisi tehdä. Pienintäkään inspiraation poikasta ei kuitenkaan näkynyt eikä kuulunut. Jossain tuon pitkän viikonlopun aikana sentään piirsin kaavat. Ne ovat siitä asti lojuneet sikin sokin olohuoneessani.

Tänään ne pääsivät uudestaan pöydälle. Pitkästä aikaa teki mieli tehdä jotain käsillä. Tällaisina hetkinä ompeleminen on maailman ihaninta puuhaa: saumat muotoutuvat juuri niin kuin on suunnitellut, mieli malttaa tehdä kaiken ajatellen, ratkojaa ei juuri tarvita ja lopputulos saa itsensäkin hymyilemään. 

Parasta on se tunne, kun laittaa mekon päälleen ja se tuntuu paremmalta kuin yksikään mekko koskaan aiemmin. Yhtäkkiä sitä huomaa haluavansa laittautua muutenkin. Keksiä syitä lähteä ulos, pois kotoa. Ihan vain, jotta saa laittaa mekon päälleen ja korkkarit jalkaan. Ryhti suoristuu, väkisinkin nostaa katseensa nurkista ja kuopista. Juostessani portaita alas pihalle mietin, olenko heinäkuisille raiteille liian laittautunut. Ihmettelen sitä itsekin, koska en ajattele niin juuri koskaan.


Kokemuksesta tiedän, että takapakkeja tulee. Voi olla, että jo huomenna ollaan taas matkalla pohjamutiin. Silti nämä pienet valon pilkahdukset ovat niitä, joita tarvitsee eniten. Ne haluaa muistaa ja ne haluaa vangita sydämeen. Koska ne sytyttävät toivon. Että ehkä tulee vielä toinenkin päivä, kun haluaa laittaa mekon päälleen ja tanssahdella. Ehkä pian?


Kommentit

Suositut tekstit