Merkityksellisyydestä





12 vuotta sitten näihin aikoihin kävelin Messukeskukseen yhdessä kurssitovereitteni kanssa. Olin matkalla muotinäytöksen takahuoneeseen, työharjoitteluun. Elämässäni olin uuden edessä. Vain reilua kuukautta aiemmin olin jäänyt pois vaativasta asiantuntijatyöstä burnoutin ja masennuksen vuoksi. Ajattelin, että oli aika tehdä jotain, joka saisi sydämeni sykkimään. Kokeilla siipiä vaatteiden, pukeutumisen ja muodin maailmassa. Tulin alalle ihan noviisina, jos kotistylistin uraa, kymmeniä kenkäpareja ja itseopittua ompelijan osaamista ei lasketa mukaan.

Ensimmäisenä työharjoittelupäivänä, ensimmäisenä tehtävänä minun tuli lajitella neljä isoa matkalaukullista kenkiä. Yhteensä siis satoja pareja kenkiä. Satoja! Kenkäfriikki oli ihan sekaisin ja mietti, ihanko oikeasti tällaisen tekemisestä voisi joku maksaa.

Alkoi matka, joka on testannut identiteettiäni ja intohimoani moneen kertaan. Se tarjosi ennen kaikkea mahdollisuuden toipua - vaikka sittemmin on sairastuttanut uudestaan omilla vastoinkäymisillään. Se tarjosi mahdollisuuden leikkiä vaatteilla, testata omaa tyylitajua ja kekseliäisyyttä. Sen myötä elämässäni oli (ja on yhä) paljon kaunista. Se myös tarjosi mahdollisuuden toisten auttamiseen - ja kokonaisuuksien hallitsemiseen.

Sen myötä opin, miten eri tavoin luovuus voi ihmisessä ilmentyä ja että minäkin olen sellainen, luova.



Nyt toipuessani neljännestä burnoutista, on ollut aika jälleen pysähtyä, mikä on pielessä. Tässä toipumisessa on ollut erilaista se, että olen vahvasti tiennyt, että pian raavitaan perustuksia: pelkillä ulkoisilla päätöksillä ja valinnoilla olisin vain pian jälleen vastaavassa tilanteessa pyyhkimässä kyyneleitä sohvannurkassa. Enkä halua olla siellä enää.

Sillä intohimosta ja hienoisesta kutsumuksesta huolimatta minulla on aina ollut olo, että jokin on pielessä. Jotain puuttuu. Että vaatteet eivät aivan tarjoa sitä, joka toisi täyttymyksen: merkityksellisyyden tunteen. Siitä huolimatta, että tässäkin hetkessä juuri ne ovat tarjonneet minulle täydellisen toipumisen tien. Kaavoitus on tarjonnut mahdollisuuden oivalluksiin. Ompelukoneen surina on vaivuttanut minut johonkin omituisen lempeän armolliseen maailmaan. Valmiissa vaatteessa näkyy oman käden jälki. Ja se, kuinka ne mekot istuvat ja miltä ne silloin päällä tuntuvat...

Ensimmäisestä burnoutista lähtien olen usein kuullut, että minulle olisi parempi, jos tyytyisin vähempään. Että ottaisin olosuhteet huomioon ja järjestän elämäni niihin sopivaksi. Jostain syystä se on päässäni muotoutunut ajatukseksi, että minun olisi hyvä "parantua" seuraavista vioista: analysoinnista, suorittamisesta, kunnianhimosta, perfektionismista, tarkkuudesta, laadun tavoittelusta, kaiken oppimisesta, herkkyydestäkin. Olen omaksunut jo ajatuksen, että näissä piirteissäni on kaiken pahan alku ja juuri - ja olisin onnellinen, jos tulisin toimeen ilman niitä. Tai ainakin osaisin vääntää volyyminappuloita reilusti pienemälle, ehkä jopa minimiin.

Ajattelen, että masennus ja burnout johtuvat siitä, että elää vastoin omia arvojaan. Siksi se, että olen löytänyt jälleen itseni samasta tilanteesta, on saanut minut pohtimaan kaiken merkityksellisyyttä. Olen jälleen ollut pakotettu kysymään, kuka olen ja mitä haluan. Pohdinnan myötä ymmärrän paremmin, että ehkä sittenkään kyse ei ole vain siitä, mitä tekee vaan enemmänkin siitä, miten ja kenen kanssa tekee.



Kyse on itsensä tuntemisesta ja arvostamisesta. Rehellisyydestä itseään kohtaan. Sen tiedostamisesta, mikä on itselle tärkeää ja mielekästä. Sen myötä huomaan kaipaavani haasteita ja pähkinöitä aivoilleni purtavaksi. Rakastan sitä tunnetta, kun kokonaisuus on hallinnassani. Minulle on tärkeää, että saan joskus viilata pilkkua ja vaalia laatua, analysoida. Tarvitsen ympärilleni ihmisiä, jotka ymmärtävät minua ja minä heitä. Joiden keskellä on turvallista kehittää ja kehittyä, tuntea. Jossa asioita tehdään mieluummin hieman hidastaen ja harkiten - ja juuri siksi niin tehokkaasti.

Mutta se kaikki pitäisi paketoida elämään, joka on kuitenkin omassa hallinnassani. Elämän virta saa kuljettaa, mutta ei liian lujaa. Oma jalka pitää olla vavhasti sekä jarrulla että kaasulla. Jos burnoutien kuluttamat aivoni sallivat muutaman tunnin täydellisen keskittymisen päivässä, on hyvä miettiä tarkkaan, mihin sen käytän. Juuri nyt kaipaan sitä, että voin tekemiselläni vaikuttaa. Vaikuttaminen voi olla auttamista, elämyksien tuottamista, tukemista, kuuntelemista tai asioiden tilan muuttamista.

Miten järjestää oma elämä niin, että huomioin lopunikäni taustalla vaikuttavan uupumisen uhan ja tarjoan kuitenkin itselleni mahdollisuuden tuntea olevani merkityksellinen siinä mitä teen? Kyse ei ole lopulta ammatin valinnasta, vaikka niin itsekin kuvittelen. Vaan koko elämäni järjestämisestä siten, että voin yhä useammin tuntea tunnetta, jota en osaa kuvailla. Se tuntuu vahvasti koko kehossani. Vetää jalkoja maahan ja päätä pilviin - ja saa elämään täysin tässä hetkessä.

Tunne, että elän. Tunne, että osaan ja olen tärkeä. Tunne, että haastan itseäni.
Merkityksellisyys.

Kommentit

Suositut tekstit