Elämän kerroksia kuorimassa

 

"Tahtoisin kuoria elämääni, kerros kerrokselta. roolista rooliin. Tahtoisin riisua sen ihan pohjalle asti. Jotta löytäisin jälleen sen todellisen minän. Ytimeni." 

Sanoin jo kuukausi sitten ymmärtämättä, mitä se oikein tarkoittaa. Minulla oli vain sellainen tunne. Tarve löytää jotain todellista ja oikeaa. Sitä ennen huomasin usein kysyväni itseltäni kohdatessani tuttuja ja tuntemattomia asioita: "Tykkäänkö tästä oikeasti vai vain siksi, että minun kuuluu tykätä tai se on hienoa?" 

"Onko meissä jotain niin pysyvää, että sellaisen voisi löytää?" Kysyi yksi.
"Mistä tiedät, että olet löytänyt todellisen minäsi?" Kysyi toinen. 

"Kyllä sen vain sitten tietää," vakuuttelin myös itselleni.

Itkun määrästä päätellen olin kuorimassa sipulia. Kunnes ymmärsin, ettei sipulista jää mitään, kun sen kuorii pohjalle asti. Latva-artisokka olisi kasviksista se parempi metafora. Lennosta vaihdoin mielikuvaksi jonkin kukan, pionin. Tiukassa nupussa olevan. Kun sen terälehtiä yksitellen avaa ja irrottaa, löytää lopulta jotain, joka pitää koko kukan kauneuden kasassa. Ytimen, johon kaikki kiinnittyy. Mielessäni se oli jotain pysyvää, vaikka sekin muokkautuu ja muuttuu. Ja on niin riippuvainenkin ympäristöstään. Juuristaan ja varrestaan ainakin.

Rakastaa, ei rakasta, rakastaa, ei rakasta, rakastaa...

Yhtäkkiä tahdoin kyseenalaistaa kaiken. Haluni kehittyä ja kehittää, rakkauteni muutokseen. Vaatteet intohimonani. Kirjoittamisen, ajattelun, puhumisen ja jakamisen merkityksen. Ymmärryksen ja näkemyksen. Oman osaamisen. Näin vahvuudet heikkouksina, heikkoudet vahvuuksina. Joskus jopa epäilen, olenko olemassa vai kuvittelenko vain. Että elämä onkin eräänlainen Matrix-elokuva ja minuun on vain ladattu tämä ohjelmisto, jonka myötä koen ja näen.

"Anteeksi, mutta missä pääsisin vaihtamaan ohjelmistoa, tämä ei ollutkaan mieluisa? 

Sillä raivatessani tietäni sisimpääni ymmärsin erään laulun sanoin: "Olen väsynyt kauniiseen kuluttavaan unelmaan. Olen kaipaus uuteen elämään, en paljon muuta." Se on nuoruudestani asti usein soinut mielessäni juuri silloin, kun olen eniten kaivannut muutosta.

Niin se muutos, joka minun pitäisi itse luoda ja ohjelmoida. Ellen halua, että elämä tekee sen puolestani. Silloin se ei välttämättä ole sitä, mitä haluan. Muutos, johon pitäisi ilolla antautua. Jonka kyytiin hyppäisin riemusta. Mutta onko pakko? Juuri nyt? Kun olen niin väsynytkin. Enkä edes tiedä, miltä muutosjunani näyttäisi.

Pionini terälehdet ovat tiukassa. Ne johdattavat minua kysymys kysymykseltä syvemmälle. Ne paljastavat altaan lukkoja, jotka pitäisi ensin hahmottaa ja sitten avata. Ne muistuttavat tunteista, joita en ehkä ole muistanut arjessani kohdata. Tilanteista, jotka ovat jättäneet sydämeeni arven. Ne kaikki ovat asioita, joiden takia nuo terälehdet pysyvät niin tiukassa ja jotka kääntävät niitä vielä niin sumppuun.  Niin, että minun on niiden alta vaikea nähdä itseäni. Niiden tehtävänä on suojella sisimpääni, mutta siinä samalla ne ehkäisevät todellista muutosta.

Sitten yllättäen istuessani kalliolla meren rannalla, ihaillessani auringon kimmellystä veden pinnalla, tunnen ensimmäisen sykähdyksen. Kuin olisin nähnyt pienen vilahduksen juuri siitä. Sielustani.

Ilon ja voiman hetki.

Tämä kukka on erikoinen. Se ei kuihdu, vaikka työ kestää. Ja kun se on nyhdetty paljaaksi, se löytää jostain voimaa kasvattaa uudet terälehdet. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, joka kukkii entistäkin kauniimmin, kevyemmin ja avoimemmin. Valoon päin. Niin kuin niin moni muu kukka niityllä.

Ihmekukkia ne kaikki.