lauantai 16. toukokuuta 2015

Rimoja, päämääriä, matkoja



Ystäväni esitti minulle kysymyksen muutama päivä sitten: "Kerro vielä, miten voi vielä päästä siitä, että ei asettaisi rimaa niin korkealle?" Kysymys, joka yllätti minut monella tavalla. Osasin sopertaa, että omalla kohdallani niin on käynyt preesenselämän myötä, kun keskityn elämään tässä hetkessä tai ihan vain lähitulevaisuudessa. Pitkälle viedyt suunnitelmat saavat minut haukkomaan henkeäni, ahdistumaan. On henkisesti helpompaa elää, kun ei oikein tiedä, mitä tekee edes kahden päivän päästä, saati sitten heinäkuussa. Silti tarvitsen johtotähteni. Jonkin tarkoituksen ja suunnan, jota kohti kulkea.

Jäin kuitenkin miettimään kysymystä. Että olenko todella luopunut suorittamisesta? Miksi kysymys tuntuu minusta kovin kaukaiselta ja vieraalta, vaikka tunnistan, että sellainen olen aina ollut: rimojen asettaja ja tavoittelija?

Oivalsin, että jossain vaiheessa siitä, mitä teen ja koen on tullut merkityksellisempää kuin tavoitteiden saavuttamisesta. Matkasta on tullut tärkeämpi kuin maalista. Ja samalla se, mitä teen ja mitä tunnen tekemiseni aikana kertoo enemmän siitä, kuka minä olen, kuin varsinaiset saavutukseni. 

Valitettavasti elämme suoritusyhteiskunnassa. Esim. voidaksesi työskennellä uskottavasti tietyissä ammateissa, sinun täytyy suorittaa ensin tutkinto. Toisaalta, ihminen tarvitsee kehittyäkseen aina aavistuksen korkeammalle asetettuja tavoitteita. Flow-tilakaan ei  yksin synny siitä, että tuo uusi rima saavutetaan. Vaan siitä, että harjoitetaan taitoja ja harjoitellessa keksitään, miten rima on saavutettavissa. Riman tavoittaminen tarkoittaa, että uusi usein asetetaan. Mutta vain siksi, että meillä olisi edelleen syy kehittyä. Että meillä olisi maali, jota kohti kulkea... 



Silloin kun päämäärät ovat itse asetettuja ja ne heijastavat sitä, mitä todella sisimmässään haluaa, ne ovat hyviä ja palkitsevia. Johtotähtiä. Silloin matka taittuu hetkistä nauttien. Jos ne sen sijaan ovat enemmän ulkopuolelta asetettuja tai "näin kuuluu ajatella"- teemalla määritettyjä, joihin tähdätessä on tehtävä pääosin asioita, jotka eivät itsessään tuota mielihyvää vaan ovat tuon päämäärän oikeuttamia... Silloin voi olla, että täyttymyksen palkintoa ei saavutakaan koskaan.

Ymmärrän juuri nyt, miksi nykyisin mielelläni sanon ei jollekin, "joka olisi hyödyllinen, mutta ei niin kiinnostava". Minun on vaikea puhua itseäni ympäri tekemään asioita, jotka eivät herätä itsessäni suuria positiivisuuden tunteita. Vaikka ne olisivat nopeastikin ja helpostikin suoritettuja ja näyttäisivät hyvältä cv:ssä. Sen sijaan haaveilen asioista, joiden päämäärät olisivat mahdollisimman kaukana. Niin kaukana, etten oikein edes niitä näe. Mutta tie sinne olisi mitä kiinnostavin ja haastavin.

Olen luullut, että tätä tilaa - nautin siitä mitä teen, en vain siitä mitä saan - meditoinnilla ja hetkessä elämistä opettelemalla vain tavoittelen. Mutta että niin todella on käynyt! Wau! 







Ei kommentteja: