lauantai 21. helmikuuta 2015

Mitä minä haluan?

Vihdoin tiedän, mitä haluan, minne olen menossa. Ja mikä mieletön tunne tämä onkaan! Samppanjagaloppi soimaan, kuohuvaa laseihin, ilotulitukset taivaalle!!!



Mitä haluan elämältä? Kysymys, joka on pohdituttanut koko aikuisikäni. Ehkä ennen sitäkin. Valitsin aikoinani tietoisesti sosiologian, tieteistä lähinnä yleistietoa olevan, koska en tiennyt mitä halusin. Edellisen urani aikana annoin aina kesäloman kynnyksellä itselleni tehtävän selvittää, mikä olisi suuntana. Tiesin ja luotin siihen, että saan ympäriltäni tukea kulkea sitä kohti - kun vain keksisin merkkipaalun. Lomalta palasin aina yhtä tyhjin ajatuksin, tältä osin. 

Oli minulla haave, jota en pitänyt realistisena millään tavalla. Kohtalo puuttui peliin, pisti säännöt uusiksi ja tarjosi mahdollisuutta. Ilman sitä - hetkellistä tyhjiötä - en olisi siihen tietoisesti tähdännyt. Älysin sentään tarttua. Plan b tuli käyttöön ja on sen jälkeen tarjonnut minulle mahdollisuuden elää unelmaani. Kunnes tajusin, että unelmani ei välttämättä tarjoa minulle kaikkea. Se kysymys, mitä oikeasti tahdon elämältä hiipi jälleen vähitellen mieleeni...

Kun ajattelen tuota kysymystä, tunnen samaan aikaan pelkoa, jännityksen kihelmöintiä, epävarmuutta, mahdollisuuksia, tyhjyyttä. Ahdistusta. Kysymys saa minut turhautuneeksi: kuinka vaikeaa on muka tietää, mitä haluaa. Mahdollisuuksien moninaisuus ei ainakaan helpota tilannetta. Olen myös aktiivisesti niitä itselleni luonut. Osin siksi, että epätietoisena siitä, mikä on oma juttuni, olen kokeillut yhtä ja toista. Monikaan kokeiluni ei ole tuonut kaipaamaani onnea. Mutta nyt kun katson asioita taaksepäin, jokainen niistä on vienyt minua eteenpäin, on kasvattanut minua, vaikuttanut siihen missä olen nyt. Koska olen kokeillut, minun ei tarvitse ainakaan käyttää aikaani katumiseen tai entäs jos -ajatteluun. Olen iloinen, että olen uskaltanut avata avoimia ovia. Joskus voisin olla siinä asiassa rohkeampikin.

Kun mietin erilaisia unelmiani ja haaveitani, jotka ovat haluni ilmentymiä, mieleni alkaa hyvin nopeasti kehittää syitä, miksi moinen ei ole mahdollinen. Samaan aikaan kun toivon jotain, vastustan siis sen toteutumista itse. Ehkä pelosta hypätä tuntemattomaan. Epävarmuudesta, "eivät ne ole ennenkään toteutuneet"-kokemuksista, resurssien vaatimuksista. Ehkä mieli ennakoi jo, miten muut ihmiset lähellämme tulevat reagoimaan. Rationaalinen mielemme on hyvin kovaääninen, nopea käänteissään ja päättäväinen. Ja niin käy, että helposti me luovumme haaveistamme jo ennen kuin ne ehtivät sellaisiksi muodostua. 

Kroppamme ja tunteemme kyllä kertovat, mitä me haluamme, jos me vain malttaisimme ja osaisimme kuunnella. Usein meillä on siihen vain liian kiire. Itse olen näille merkeille ja tunteille ollut elämässäni usein täysin sokea. Kunnes kroppa on pysäyttänyt kokonaan ja pakottanut tajuamaan, että suuntani on väärä. Meillä kuitenkin on se kaikki tieto päätösten ja valintojen tekemiseen. Ei ole niin, että jossain olisi vielä jokin tuntematon luola, johon olisi piilotettu liuta elämäntarkoituksia, meille oikeita asioita. Ja ne siellä ilkkuvat, kun me emme löydä tietä niiden luo. Kaikki kysymykset ja vastaukset, joita nyt tarvitsemme, ovat jo meissä. Meidän täytyy vain uskaltaa kuunnella itseämme.

Kun ajattelemme jotain iloista asiaa, se tuntuu tietyssä kohdassa kroppaa. Jos ajattelemme ahdistavaa ja pelottavaa, tunne tuntuu jossain muualla tai ainakin toisella intensiteetillä. Jokin tunne ei välttämättä tunnu missään. Sekin on ok. Ainakin alkuun tunteiden sijainnin tiedostaminen kropassa voi olla hankalaa. Silloinkin tietoinen mielemme on puuttunut peliin: yritämme selittää itsellemme, että meitä tämä ei koske, tunteen pitäisi tuntua muualla kuin pikkuvarpaassa tai jotain muita ajatuksia, jotka estävät meitä ottamasta vastauksia vastaan. 

Jotta voimme kuulla, mitä tunnemme, on ensin pysähdyttävä. On oltava tilaa ja aikaa kuunnella. Sännätessämme päivittäin työpaikalta maitohyllyjen kautta pesäpalloharrastuksiin ja savityökursseille, emme oikeastaan ehdi edes kysyä, saati sitten vastata. Tämän alkuvuoden aikana olen tietoisesti raivannut elämästäni riittävästi tilaa, jotta voisin löytää suunnan. Ensin oli irtipäästettävä. Sitten armahdettava itseä, että saan vähän aikaa olla täysin etsijän roolissa. Luotettava siihen, että niitä vastauksiakin jossain vaiheessa tulee. Kysyin ja kuuntelin. Luovuin lisää niistä asioista, joiden ajattelu tuntuu siellä missä ahdistuskin. Vähitellen huomasin, että tiettyyn asiakokonaisuuteen liittyvät asiat tuottivat iloa ja hyvänolontunnetta. Toin niitä lisää tarkastelun alle... 

Samaan aikaan kun tunnen intoa ja iloa, tunnen myös pelkoa. Tällä kertaa en aio antaa sille sen suurempaa roolia. Olkoot ja yrittäkööt. Ehkä se on juttu, joka pitää sopivasti hereillä, aistit herkkinä.

Mutta se tunne, kun hymyilee - ei vain kasvoilla vaan koko kropalla. Voiko selkeämpää viestiä itselleen antaa. Tämä on nyt suuntaani. Tätä tahdon. 



Ei kommentteja: