perjantai 27. helmikuuta 2015

Milloin viimeksi...

Milloin olet viimeksi uskaltanut kysyä itseltäsi sen ison ja vaikean kysymyksen? Sen, jonka takia sisimmässäsi kalvaa tunne, että jokin on vialla, vaikka syy ei ole näkyvillä. Jonka olemassa olon tunnustaa kieltämällä. Koska jos sitä ei ajattele, se ei voi olla todellinen...


Entä sen, joka saa tulevaisuuden näyttämään kesäauringon säteissä kimmeltävältä merenaavalta: kiehtovalta ja kutsuvalta, mutta turvalliselta ihailtaessa vain laiturilta käsin. Josta ei ihan tiedä. Tuottaako se iloa ja hyvää oloa vai myrskyn pyörteitä. Josta saa selvää vain hyppäämällä veneen kyytiin ja ottamalla vastaan kohtalonsa. Ellei sitten halua jäädä laiturille unelmoimaan...

Taikka sen, joka aiheuttaa jännityksen kihelmöintiä vatsassa ja rintakehässä. Suupielet kääntyvät hymyyn, salaa. Jännittää. Se vain on niin kaukana. Tuskin voin nähdä niin kauas unelmiini. Vähän kyllä houkuttaisi tietää, onko se kaikki totta. Voisiko se olla minun? Tulisinko toimeen sen kanssa? Pärjäisinkö? Oikeasti? Minäkö? Ihan kohta jokin vetää takaisin maan pinnalle. Koska jokin mutka tulee kuitenkin matkaan. Mutta olisihan se kiva jos olisi...

Jos kysyn näitä kysymyksiä ihan vain tässä, yksin sohvalla löhötessä? Silloin kukaan ei kuulisi. Jos kukaan ei kuule, ei voisi olla vastauksia. Jos ei ole vastauksia. silloin ei voi tapahtua mitään. Tämä olisi siis turvallinen paikka kysyä. Hyvä! Olen vain kysynyt kysymyksiä hiljaa itsekseni, heittänyt ne ilmaan...

Vai olisinko onnellisempi, jos oikeasti kysyisin? Heittäytyisin ja antaisin vastauksille vallan tulla ja vaikuttaa. Olisiko minun helpompi olla minä, jos antautuisin kaikille mielessäni oleville piilotetuille kysymyksille ja käsittelisin ne? Pohtisin, järkeilisin, hankkisin tietoa, kuuntelisin sydäntä, luottaisin intuitiooni. Tietäisin.

Että olisin rohkea ja ottaisin vastaan vastauksia. Saattaisin pettyä - tai (pahimmassa tapauksessa) saavuttaa onnen... 







Ei kommentteja: