Viime kuukausina itsetutkiskelussani yksi asia on ollut ylitse muiden: häpeän tutkailu. Olen aina ollut tietoinen siitä, että häpeän helposti. Se on käsilaukkuni vakiosisältöä. Häpeän itseäni ja käyttäytymistäni. Mutta myös muiden käyttäytymistä. Siksi oloni usein on, että haluaisin vain paeta toiseen maailmaan. Ja että kannan harteillani kovin isoa taakkaa. Monet sellaiset asiat, joiden pitäisi loukata, ne "vain" hävettävät. Toisin sanoen häpeän kaikkea, mikä liikkuu ja ei liiku.
Siitä huolimatta, että häpeä on ollut minulle aina tuttu tunne, vasta nyt ymmärrän kuinka vahva ja laaja sen vaikutus on elämässäni. Koska ensimmäistä kertaa olen antanut sille mahdollisuuden tulla tutkituksi. Aiemmin se on vain elänyt mukana. Joskus voimakkaampana, toisinaan heikompana. Tällä hetkellä ymmärrän sen estävän minua ottamasta askelia, kokeilemasta asioita. Eikä vain häpeä, vaan jo pelko siitä, että ajaudun tilanteisiin, josta poistun häpeän tunteen kanssa. Sen voimasta jään useammin sohvannurkkaan kuin tahtoisin. Ja tiedän nyt, etten ole yksin. Häpeää tunnemme kaikki. Olemme vain erilaisia siinä, miten hyvin tai huonosti sitä siedämme. Miten annamme sen vaikuttaa elämäämme. Jos haluan todella oppia elämään omannäköistä elämää ja olla välittämättä muiden mielipiteistä, minun tulee oppia ensin sietämään häpeän tunnetta. Vähitellen ehkä näkemään asiat toisin, jotta en sitä edes tuntisi.
Mutta miten moneen asiaan häpeä vaikuttaakaan! Minä ainakin tunnen usein riittämättömyyden tunnetta. Sekä ihmisenä että toimijana. Pelkään epäonnistumisia - en niinkään virheiden takia, koska ne voi korjata, vaan juuri epäonnistumisen tuottaman häpeän takia. Päässäni soi usein ajatus, etten osaa elää tätä elämää niin kuin kuuluisi. Kaikkeen tähän sisältyy oletus siitä, että on olemassa jokin yleisesti asetettu normi, joka määrittää, milloin riitämme ja milloin emme.
Luemme voimalauseita, jotka kehoittavat itseä olemaan rohkeasti oma itsensä ja olla välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat. Aina pitäisi olla oikea asenne, oikea käyttäytymismalli taskussa. Toisinaan pitäisi olla rohkeampi, toisinaan taas herkempi ja säyseämpi (eivätkä ne edes sulje pois toisiaan). Pitäisi osata olla ottamatta palautetta liian henkilökohtaisesti, vaikka se koskisi omaa sydämestä nousevaa työnjälkeä. Ja pitäisi osata antaa sitä koskematta toisen minään, vaikka ei koskaan voi tietää, miten vastapuoli asian tulkitsee. Somemaailman raadollisuus luo tähän odotusten sekamelskaan oman sivujuonteensa. Kaiken tämän ja paljon muun takana on häpeä ja pelko häpeästä. Se muuttaa käyttäytymistämme ollessaan vallitseva olotila. Jopa niin, että käyttäydymme omien arvojemme vastaisesti. Siis tavalla, jota myöhemmin, heh, häpeämme. Se ei ole syyllisyyttä, koska siitä pääsee pois pyytämällä anteeksi. Häpeä osuu ihmisessä sellaiseen tunnetasoon, ettei se poistu sieltä hetkessä. Se kasautuu ja syö erityisesti itsetuntoa. Uskoa siihen, että riittää ja tulee hyväksytyksi sellaisena kuin on.
Me puhumme riittämättömyydestä ja rohkeudesta, epäonnistumisen pelosta. Puhumme myös syyllisyydestä. Mutta emme puhu niin paljoa häpeästä. Koska häpeä hävettää. Ei pärjäämisyhteiskunnassa saa hävetä, koska se on heikkouden merkki. (Siltä minusta tuntuu.)
Eikä se mene pois sillä, että asiaa vähätellään. Se on minulle yleinen selviytymiskeino silloin, kun häpeän tunne on vallalla. Silloin, kun en sen voimasta piiloudu maailmalta. Naurahdan ja yritän vähätellä tunnetta, joka minulla on. Jotta en näyttäisi, että jokin asia - jonka ei mielikuvissa elävän, jaetun normiston mukaan pitäisi - vaikuttaa minuun.
Mutta häpeä on niitä tunteita, jotka vain vahvistuvat, kun niille kohautetaan olkia. Se juuri jää mielen sopukoihin odottamaan tilaisuuttaan, jos se ohitetaan.
Empatia on häpeälle sama kuin vesi tulelle: sammuttaja. Se, että saamme jakaa tunteen toisen ihmisen kanssa. Sellaisen henkilön kanssa, joka ei sano: "äh, älä nyt tuollaista, rohkeasti vaan eteenpäin." Vaan enemmänkin: "pystyn samaistumaan tunteeseesi." Häpeä vähenee, kun siitä puhutaan. Samalla itselle sallitaan haavoittuvuus. Se puolestaa on oletusarvo, jopa vaatimus omannäköisen elämän elämiselle.
Miten omaa häpeätaakkaani aion purkaa? Miten muuten kuin puhumalla? En tiedä, vielä. Enkä usko, että se tapahtuu hetkessä. Jo se, että tiedostaa häpeän vaikutuksen omaan käyttäytymiseen, vähentää sen voimaa. Ajattelin olla armollinen itselle ja antaa häpeän tehdä tuhojaan silloin, kun en sitä jaksa vastustaa. Annan myös häpeän pelon vaikuttaa valintoihini. Sillä en usko, että häpeä poistuu siinä piehtaroimalla tai sitä tietoisesti kohtaamalla. Mutta tiedostan, ettei riittämättömyyden pelko, joka ruoskii minua usein uskomattomalla tavalla eteenpäin, poistu tekemällä. Eikä se poistu asennemuutoksella. Se poistuu vasta, kun opin elämään häpeäni kanssa.
Opettelu jatkuu...
Tähän tekstiin on vahvasti vaikuttanut Brené Brownin, häpeää tutkineen sosiologin, tekstit ja netistä löytämäni luennot.
Kommentit