Korkokengistä elämänhallintaa
Korkokengillä kävely on elämänhallinnan opettelua. Idea ja ajatus, joka nousi viikonloppuna pitämälläni korkokenkäkävelykurssilla, osallistujien sanomana. En ollutkaan ennen ajatellut, mutta niinhän se on. On pakko mitoittaa oma aikataulu ja kiire siihen, että niillä koroillakin ehtii. Muuten menee harppomiseksi ja polvet koukussa juoksemiseksi. Se taas ei ole kaunista, eikä mukavaakaan. Pitäisi olla aikaa, että lantio ehtii tehdä sen kahdeksikkonsa ja askel voisi olla lyhyempi.
"Mutta kun miehet kävelevät niin nopeasti", sanoivat. Olemmeko me naiset edelleen siinä asemassa, että meidän pitää luopua korkokenkien itsellemme tuottamasta hyvästä, naisellisesta, itsevarmasta olosta vain siksi, että pysyisimme miesten perässä? Otammeko itsevarmuuden mieluummin siinä muodossa, että pysymme miesten rinnalla sen sijaan, että tuottaisimme sen sisäsyntyisesti, jutulla, josta me pidämme? Entä jos opettaisimmekin myös miehet hieman hidastamaan, kuulostelemaan, miltä mukulakivet jalan alla tuntuvat, katsomaan ympärilleen? Voisi tehdä hyvää koko yhteiskunnalle ja hyvinvoinnillemme...
Että jos matkaan metrolle käyttäisikin 5 min sijaan 7 minuuttia. Johan siinä ehtisi huomata tien varren kukat ja kiertää jalkapohjan alle pahasti osuvat kivet.
Tuo miesten 'syyllistäminen' siitä, että meidän pitää voida juosta korkokengillämme, kertoo mielestäni paljon kulttuuristamme. Meillä ei ole totuttu siihen, että jokin ulkoinen tekijä, kuten vaate tai kengät, voisivat vaikuttaa kulkuumme, ehkä jopa reitin valintaan. Olemme niin käytännöllisiä. Emmekä ainakaan halua asettaa kapuloita rattaisiin - siis hidastaa muiden kulkemista.
Ja kun vielä pitäisi osata pitää jalat sopivasti rentoina. Jos liikaa jalkoja ja lantiota jännittää, kävelystä tulee töksähtelevää, ei lainkaan keinuvaa ja soljuvaa. Eikä kroppakaan pääse niin nopeasti jännitettynä reagoimaan pieniin horjahteluihin. Tuo sopiva rentoutuminen tuntui olevan monille haasteellista.... Onhan se, kun on kiire ja pitäisi ehtiä. Mieluummin eilen kuin tänään.
Ihana ajatus.
"Mutta kun miehet kävelevät niin nopeasti", sanoivat. Olemmeko me naiset edelleen siinä asemassa, että meidän pitää luopua korkokenkien itsellemme tuottamasta hyvästä, naisellisesta, itsevarmasta olosta vain siksi, että pysyisimme miesten perässä? Otammeko itsevarmuuden mieluummin siinä muodossa, että pysymme miesten rinnalla sen sijaan, että tuottaisimme sen sisäsyntyisesti, jutulla, josta me pidämme? Entä jos opettaisimmekin myös miehet hieman hidastamaan, kuulostelemaan, miltä mukulakivet jalan alla tuntuvat, katsomaan ympärilleen? Voisi tehdä hyvää koko yhteiskunnalle ja hyvinvoinnillemme...
Että jos matkaan metrolle käyttäisikin 5 min sijaan 7 minuuttia. Johan siinä ehtisi huomata tien varren kukat ja kiertää jalkapohjan alle pahasti osuvat kivet.
Tuo miesten 'syyllistäminen' siitä, että meidän pitää voida juosta korkokengillämme, kertoo mielestäni paljon kulttuuristamme. Meillä ei ole totuttu siihen, että jokin ulkoinen tekijä, kuten vaate tai kengät, voisivat vaikuttaa kulkuumme, ehkä jopa reitin valintaan. Olemme niin käytännöllisiä. Emmekä ainakaan halua asettaa kapuloita rattaisiin - siis hidastaa muiden kulkemista.
Uskokaa tai älkää, kyllä aika moni mieskin tykkää siitä, että käytämme korkoja...
Ja kun vielä pitäisi osata pitää jalat sopivasti rentoina. Jos liikaa jalkoja ja lantiota jännittää, kävelystä tulee töksähtelevää, ei lainkaan keinuvaa ja soljuvaa. Eikä kroppakaan pääse niin nopeasti jännitettynä reagoimaan pieniin horjahteluihin. Tuo sopiva rentoutuminen tuntui olevan monille haasteellista.... Onhan se, kun on kiire ja pitäisi ehtiä. Mieluummin eilen kuin tänään.
Aikamoinen metafora.
Kommentit