torstai 5. huhtikuuta 2012

Leideilystä

Ehkä näin lähes kolmen vuoden kirjoittelun (blogin 3v. synttärit ovat viikon päästä) ja 229 tekstin jälkeen on aika pohtia, mitä leideily oikeastaan on. Viime viikolla olin luennoimassa aiheesta"Mistä syntyy eleganssi?" Samalla kun mietin luentoni runkoa huomasin pohtivani leideilyn syvintä olemusta.


Minua on kutsuttu ladyksi jo pitkään. En edes muista, mistä se lähti. Ja hassua on ollut, että täysin toisistaan tietämättömät henkilöt ovat alkaneet sellaiseksi minua kutsua. Aluksi en tunnistanut moisesta itseäni. Hymähdin vain. Koska minullakin on ollut poikatyttöaikani. Sittemmin taisin omaksua piirteen vahvuudekseni. Minua kuvaavaksi tekijäksi. Joka vain voimistuu. Hyvällä tavalla.

Leideily tarkoittaa minulle ennen kaikkea elämäntapaa. Sen oikeutusta, että saan rakastaa korkokenkiä ja hulmuavia helmoja. Nauttia välillä samppanja ja olla turhamainen hyvällä omalla tunnolla - ja innostua kaikista pienistä kauniista asioista, mitä ikinä ne ovatkin. Niin materialistiselta kuin se näin kirjoitettuna kuullostaakin, tunnen sen olevan kaikkea muuta. Jos rakastan kauniita asioita, ihania kenkiä ja upeita kankaita, ja saan niistä mielihyvää, rohkaisua ja energiaa - onko se muka pinnallista?




Tavallaan se on sitä, että jos tarvitsen lattiaharjan ja vierekkäin kaupassa ovat tarjolla, minimaalisella hintaerolla, perusharmaa ja pinkki, valitsen jälkimmmäisen. Tai jos tarvitsen liikuntaan vaatteet, voin valita perusaddujen sijaan jotain hauskempaa. Kännykän kuoreni ovat pinkit, kuten myös Filofaxini kannet. Jos sormikkaita tarvitsen, en halua valkoisia vaan mieluummin jotkin värikkäät tai ainakin ruusukkeella somistetut. Pipon sijaan voin yhtä hyvin ostaa hatun. Ja onhan punainen astianpesuainepullo paljon kauniimman näköinen pöydällä kuin vihreä. Eli ihan käytännön hankinnoissani kiinnitän huomiota myös siihen, miltä ne näyttävät.

... ja siivotessani pukeudun jerseypikkumustaan.


Ennen kaikkea leideily - kuten eleganssikin - on itsensä hyväksymistä ja itsensä kantamista. Sen hyväksymistä, kuka on ja mitä tahtoo. Omien valintojensa takana seisomista. Koska kun meillä on hyvä olla itsemme kanssa, me näytämme sen myös ulospäin. Kannamme vaatteitamme upeasti, puhumme asiamme vakuuttavasti samalla kun voimme oikeastaan unohtaa ne kaikki kysymysmerkit, joita mielessämme alati parveilee. Joskus se leideily (monella on tälle tunteelle oma terminsä) pelastaa epävarmuuden hetkellä. Korkokengät, jotka puristavat, antavat tavallaan energiaa. Mekko, jota tekee mieli koko ajan nykiä, saa selän suoristumaan.

Me annamme omasta persoonastamme ja itsestämme oikeastaan 
vaatteille paljon enemmän kuin ne meille.

Leideily ei ole hienostelua. Sellaiseen minusta ei vain ole. Jos jalassani on korkokengät ja eteeni tulee maasto, johon ne eivät oikein sovellu, otan joko kengät pois tai taiteilen jotenkin. Tai jos haluan tehdä vaikutuksen ja sopiva takki tilanteeseen on aavistuksen liian kylmä, puen alle ylimääräisen kerroksen neuletakkeja - ja palelen kiltisti bussia odottaessani. Tavallaan siis hyväksyn, että joskus valintani ulkonäön ja oman oloni suhteen ei ole käytännöllistä tai järkevää. Ja että ongelma on yksin minun, joka täytyy ratkaista. Valittamatta.

Leideily on siis minulle tietyllä tapaa itsevarmuutta, omana itsenäni olemista, itsensä rakastamista. Sitä, että uskaltaa pukeutua, niin kuin hyvältä tuntuu ja omalle itselle on sopivaa. Olen käyttänyt kotelomekkoja jo lukiossa. Silloin en vielä tiennyt, että kyse on omasta tyylistäni. Se, että käytämme jatkuvasti samantyyppisiä vaatteita ei ole tylsää, vaan sitä, että olemme löytäneet oman tyylimme. Tyyliä voi höystää ja haastaa. Mekoistakin löytää erilaisia variaatioita. Muodin perässä ei tarvitse juosta, mutta ajan mukana olisi ehkä kuitenkin kiva kulkea...

En ole täydellinen. Tiedostan sen. Mutta se ei estä minua elämästä oman filosofiani - jota leideilyksi kutsun - mukaan. Mikä on Sinun filosofiasi?



Ei kommentteja: