sunnuntai 19. tammikuuta 2014

Hehkutuksen paikka

Luin Hesarista tänään 19.1. jutun siitä, kuinka hiki virtaa aina tammikuussa, kun on luvattu itselle ja muille parempaa elämää. Liikunnan aloitus tuntuu liittyvän siihen olennaisesti. Tunnistan itseni jutusta, monella tapaa. Sitä varten oli haastateltu kahta henkilöä. Kun heiltä kysyttiin, että miksi vasta aikuisella iällä liikunnasta on tullut osa heidän elämäänsä, kumpikaan ei osaa varmasti sanoa. Pohtivat yleisiä ulkoisia tekijöitä. Mutta onko se lopulta niistä kiinni?

Väitän, että hurahtamisessa, joka molemmilla haastatelluilla on selvästi tapahtunut, kyse on jostain ihan muusta. Vaikka sopivat olosuhteet toki helpottavat. Mutta ei personal trainer hurahda puolestasi. Se täytyy tehdä itse ja siksi tarvitaan jotain erityistä motivaatiota. Ajattelen nyt, että se jokin liittyy vahvasti emotionaalisiin tekijöihin.

Smoothiet, sydän.  Miten helppoa terveellisempi elämä näiden myötä on. Tämä sisältää mangoa, banaania, salaattisekoitusta (mm. pinaattia ja rucolaa) ja minttua. 

Olen nimittäin kovasti miettinyt, miksi juuri tällä kerralla liikunnanaloittamisprojektini onnistui. Puhuessani niin ystävieni kuin ulkopuolisten kanssa ja kerratessani omaa juoksuhistoriaani olen vähitellen oivaltanut yhden merkityksellisen pointin: jostain kumman syystä sain käännettyä ajatteluni niin päin, että jokainen liikuntakerta on voitto. Hehkutuksen arvoinen asia. Silloinkin, kun ei ole tuntunut niin hyvältä. Miettiessäni mennyttä 9 kk taakse päin, en muista kertaakaan moittineeni itseäni liikkumiseen liittyen. Siis siihen itse suoritukseen taikka juoksukertoihin liittyen. Päin vastoin.

Ensin hehkutin, että ylipäänsä laitoin lenkkarit jalkaan ja kokeilin juoksua juuri niin kuin ei pitäisi: täysillä ja mahdollisimman pitkään. Sitten hehkutin, monta kertaa, että menin kuitenkin uudestaan. Ensimmäinen endorfiinilenkki vasta olikin hehkutuksen paikka. Kokonainen tunti vain juosten seuraava, wuhuu!

Lenkille meni, jotta sai lisää aihetta hehkuttaa ja sanoa, että hyvä tyttö, hyvä! Kun peruslenkin juokseminen menetti hehkutusarvonsa, aloin luoda niitä tyhjästä. Yli 90 km kuukauden aikana, jei. Uudet talvijuoksukengät toimivat jäällä, jiihaa. 100. lenkki vuoden aikana, ihan mahtavaa!

En siis ole moittinut itseäni siitä, jos en olekaan ehtinytkään kolmea kertaa lenkille, kuten joka puolella toitotetaan. Tiedän, että ko. tahot haluaisivat ihmisten ajattelevan, että "ai vain kolme kertaa, eihän se ole paljoa". Omassa elämässäni se kolmekin tuntui mahdottomuudelta. Kun ruoskin itseäni siitä, etten ehtinyt/halunnut/viitsinyt/voinut suorittaa niitä kolmea kertaa, fiilis mennä edes sille yhdelle oli nollassa.

Kuitenkin kaksi on enemmän kuin yksi. Yksi on enemmän kuin ei yhtään. Kaikki on kotiin päin. Ajatus, joka toimii niin monessa. 

Siksi loin omat treeniohjelmani. Koska tiesin, että vain moittisin itseäni, jos en pysy jonkin valmiin ohjelman mukana. Olen niin suorittaja, että en olisi antanut itselleni armoa. Tai olisin pitänyt itseäni erityisen huonona ja laiskana ihmisenä, jolloin itsensä moittimisen kehä olisi ollut heti käynnissä. Lopulta olisin armahtanut itseni päästäkseni kehästä. Lopettamalla liikunnan, jälleen kerran. Silti luin erilaisia ohjelmia ja poimin niistä olennaisimmat tiedot. Kuten lenkkien vaihtelevuuden tärkeyden pituuden, nopeuden ja maastoprofiilin suhteen.

Ainoa, missä en ole päästänyt itseäni helpolla on ollut juoksumatkojen pituudet. Jos olen - ja yleensä olen - päättänyt jo ennen lähtöä, kuinka pitkän matkan juoksen, se juostaan. Vähintään. Vaikka ei tuntuisi niin hyvältä. Pidempäänkin saa juosta ja niin käy yllättävän usein. Vain jalan oltua polvikivun tai krampin takia astumiskelvoton, olen sallinut itselleni keskeyttää lenkin. Itsekuria vai sisukkuutta?

Ja niin vain kävi, että jossain vaiheessa - kunpa tietäisin missä - homma kääntyi niin päin, että sinne lenkille on päästävä. Jotta jaksaa hehkuttaa niitä kaikkia muita elämän pieniä ihania asioita.

Hyvä ateria juoksijalle: avokado-tomaatti-parsakaalisalaattia ja lohta. 

Nyt olen oudossa tilanteessa ja tavallaan lähtöpisteessä: kantapään kipeytyminen juoksemisesta vaatii leponsa. Liikuntahimo pitäisi tyydyttää jollain muilla lajeilla, kuten uinnilla tai spinningillä. Molempia viime viikolla kokeilleena - ja ja myönnän, että niidenkin tekeminen on mukavampaa, kun kunto on hyvä - en voi olla vilkaisematta joka kerran ohi kulkiessani kaiholla eteisessä levossa olevia lenkkikenkiäni. Oi sitä hehkutuksen määrää kun seuraavan kerran ne jalkaani saan laittaa. Siihen vain voi mennä hetki, jos toinen.

2 kommenttia:

Laarditaistelija kirjoitti...

Jospa se kipeytynyt kantapää olikin merkki, että liikuntaharrastusta kannattaa laajentaa myös juoksun ulkopuolelle! Ota ilo irti niistä muista lajeista, joita keksit, ja anna kantapään lepuuntua kuntoon.

Paranemista!

Maarit kirjoitti...

Kiitos Laarditaistelija,

Kaikella on aina tarkoituksensa, paikkansa ja aikansa. Siihen täytyy luottaa. Ja luulen, että ei hetken liikuntataukokaan pahaa tekisi. Eikös ne huippu-urheilijatkin joskus lomaile? :) Olisihan noita kokeiltavia lajeja vaikka kuinka, mutta sellaisia, joissa kantapää ei rasittuisi yllättävän vähän. Katsotaan, mihin tämä johtaa...