Elämän pienet vihjeet
Äitini aina sanoo, kyllä elämä kantaa. Niin haluaisin uskoa. Se usko on ollut viime vuosina vähän koetuksella. Kuten usko kohtaloon tai siihen, että kaikella on tarkoituksensa. Olen huutanut ja melskannut, kyseenalaistanut ja ihmetellyt, että voiko olla näin ja miksi on näin.
Elämä kertoo itsestään aina välillä pienin vihjein. Niitä pitäisi vain oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään. Luottamaankin. Onko se sitten sitä intuitioon luottamista? Joskus vihjeet ovat vahvoja. Vajaa vuosi sitten olin valmis laittamaan yrittäjänä pillit pussiin ja siirtymään 'oikeisiin' töihin. Kirjoitinkin jo uuden CV:n ja yhden työhakemuksen. Juuri kun olin laittamassa sitä eteenpäin, alkoi puhelin soida. Sen jälkeen elin kiireisen ja elämyksellisen talven. Selvä vihje: odota vielä hetki, jaksa vielä vähän.
Nyt olen jälleen kahden vaiheilla, mitä tehdä. Kun pitäisi levätä, puhelin soikin ja sähköpostista tulee viestejä. Yhtäkkiä tekee mieli sanoa, älkää, lopettakaa. On vihainenkin: missä te kaikki viestit ja vinkit olitte kuukausi sitten, kun olisin tarvinnut teidän tukea ja vahvistusta? Tiedostaen, etteivät asiakkaat voi tietää, että nyt ei ole minulle paras hetki, että nyt ollaan tauolla. Ehkä vähän pelkään, että jos juna meneekin jo nyt. Että jos jään tästä pois, en pääsekään enää mukaan...
Eilen kuitenkin sain viestin, jonka haluan ottaa vihjeenä siitä, että olen oikeilla linjoilla, sittenkin. Tällaiset saavat minut innostumaan. Hetikaikkimullenyt-ihmisenä haluaisin heti tapahtuvan jotain. Tarttua vihjeeseen ja viedä sitä eteenpäin. Kääntöpuolena niin usein on, että petyn yhtä paljon kuin innostunkin - ja yhtä nopeasti - jos mitään ei tapahdukaan. Niitä pettymyksiä en juuri nyt haluaisi. Pettymyskiintiöni on edelleen täysi.
Noilla vinkeillä on myös tapana olla hiljaa, kun niitä oikein ryhtyy etsimään. Kun kysyy elämältä, mitä minun nyt pitäisi tehdä, se levitteleekin vain käsiään. Vaikka toivoisi, että se ottaisi kädestä kiinni ja veisi eteenpäin. Oikeaan suuntaan. Sillä hetkellä. Ehkä se viekin. Omalla tavallaan. Sanomalla, että istu tässä puistonpenkillä, kunnes tiedät, kunnes jaksat.
Vielä ei tarvitse tietää, viekö uusi vihje mihinkään. Osaisinpa olla odottamatta ja toivomatta siltä liikaa. Antaa sen vielä olla vain merkintä kalenterissa. Ympärilläni on monta muuta merkkiä, jotka kyllä vihjaavat - suorastaan huutavat - monesta asiasta: siivoamisen tarpeesta, keskeneräisistä ompelutöistä...taidan tarttua niihin ensin. Erik Satien pianomusiikin ihanasti rauhoittamana.
Elämä kertoo itsestään aina välillä pienin vihjein. Niitä pitäisi vain oppia kuuntelemaan ja ymmärtämään. Luottamaankin. Onko se sitten sitä intuitioon luottamista? Joskus vihjeet ovat vahvoja. Vajaa vuosi sitten olin valmis laittamaan yrittäjänä pillit pussiin ja siirtymään 'oikeisiin' töihin. Kirjoitinkin jo uuden CV:n ja yhden työhakemuksen. Juuri kun olin laittamassa sitä eteenpäin, alkoi puhelin soida. Sen jälkeen elin kiireisen ja elämyksellisen talven. Selvä vihje: odota vielä hetki, jaksa vielä vähän.
Nyt olen jälleen kahden vaiheilla, mitä tehdä. Kun pitäisi levätä, puhelin soikin ja sähköpostista tulee viestejä. Yhtäkkiä tekee mieli sanoa, älkää, lopettakaa. On vihainenkin: missä te kaikki viestit ja vinkit olitte kuukausi sitten, kun olisin tarvinnut teidän tukea ja vahvistusta? Tiedostaen, etteivät asiakkaat voi tietää, että nyt ei ole minulle paras hetki, että nyt ollaan tauolla. Ehkä vähän pelkään, että jos juna meneekin jo nyt. Että jos jään tästä pois, en pääsekään enää mukaan...
Eilen kuitenkin sain viestin, jonka haluan ottaa vihjeenä siitä, että olen oikeilla linjoilla, sittenkin. Tällaiset saavat minut innostumaan. Hetikaikkimullenyt-ihmisenä haluaisin heti tapahtuvan jotain. Tarttua vihjeeseen ja viedä sitä eteenpäin. Kääntöpuolena niin usein on, että petyn yhtä paljon kuin innostunkin - ja yhtä nopeasti - jos mitään ei tapahdukaan. Niitä pettymyksiä en juuri nyt haluaisi. Pettymyskiintiöni on edelleen täysi.
Noilla vinkeillä on myös tapana olla hiljaa, kun niitä oikein ryhtyy etsimään. Kun kysyy elämältä, mitä minun nyt pitäisi tehdä, se levitteleekin vain käsiään. Vaikka toivoisi, että se ottaisi kädestä kiinni ja veisi eteenpäin. Oikeaan suuntaan. Sillä hetkellä. Ehkä se viekin. Omalla tavallaan. Sanomalla, että istu tässä puistonpenkillä, kunnes tiedät, kunnes jaksat.
Vielä ei tarvitse tietää, viekö uusi vihje mihinkään. Osaisinpa olla odottamatta ja toivomatta siltä liikaa. Antaa sen vielä olla vain merkintä kalenterissa. Ympärilläni on monta muuta merkkiä, jotka kyllä vihjaavat - suorastaan huutavat - monesta asiasta: siivoamisen tarpeesta, keskeneräisistä ompelutöistä...taidan tarttua niihin ensin. Erik Satien pianomusiikin ihanasti rauhoittamana.
Kommentit