Pyllähtelyä

Pienten lasten kanssa touhuaminen on niin hullaannuttavaa. Kun onni - ilo ja nauru - on niin pienistä asioista kiinni. Kuten myös se itku ja murhe. Koko ajan opetellaan ja opitaan. Puolin ja toisin.

Retkeni kaksosten ja heidän vanhempiensa luokse viime viikolla sai minut aivan pois tolaltaan, positiivisesti. Pienet prinsessat hullaannuttivat omalla persoonallisuudellaan ja tahdonvoimallaan. Mitä sitten, jos vähän putoaa pyllylleen. Noustaan ylös ja nauraa kiherretään. Kahden päivän aikana yritimme opetella niin seisomaan kuin muistamaan, että portaat selvitetään turvallisimmin laskeutumalla ne peppu edellä. Soitimme yhdessä (kaksi innokasta Chopinin alkua sylissäni) pianoa ja maistoimme ensimmäistä kertaa kermajuustoa.

Jokainen hetki oli jotenkin niin täynnä elämää. Ja se huomio, jonka myös itse sain osakseni, oli niin vilpitöntä... Lähtiessä molemmat tähtisilmät kiipesivät ikkunaa vasten ja vilkuttivat omalla tavallaan äitinsä kanssa. Bussiin noustessa oli kyyneleet silmissä. Teki hyvää psyykeelle, mutta ei ehkä vauvakuumeelleni. Jos kotona olisi ollut mies odottamssa, hän olisi varmasti kuullut kysymyksen: "Ryhdytäänkö lastentekopuuhiin?"

Eli enää puuttuu pyörä ja termarin korkki, mies ja parisuhde... pieni vaaleanpunainen kamera saapui kotiuduttuani. Aurinkokin näköjään pian sen jälkeen.

En varmastikaan ole ensimmäinen, joka miettii, milloin se lapsille ominainen vilipittömyys ja täydellinen hetkessä eläminen katoaa.

Kotona odotti romahdus. Monella tavalla. Jos olisin voinut, olisin ottanut ensimmäisen bussin takaisin Vihtiin. Asioiden, etenkin ikävien, kohtaaminen on aina yhtä hankalaa. Ainakin minulle. Luulisi jo, että kokemus olisi opettanut. Välillä tuntuu, että kaikki koetut tilanteet ja tunteet ovat vain heikentäneet minua.

Elämässä moni asia on uskosta kiinni. Täytyy uskoa itseensä ja tekemiseensä. Niin sanotaan. Itselleni on tullut yllätyksenä, miten paljon motivaatiosta lähtee pois, kun usko lähtee. Olen menettänyt paljon uskoa omaan tekemiseeni: se ei tuota samaa iloa kuin ennen. Eikä kyse ole siitä, etteikö edelleen itse asiasta pitäisi. Ei vain enää näe sitä samalla tavalla.

Samaan aikaan tuntee sekä epäonnistuneensa että pilanneensa elämäänsä. Ei näe sitä onnistumista, josta voisi olla onnellinen. Että nyt on vain pyllähdetty. Kuin pieni lapsi pyllähtää opetellessaan seisomaan. Epäonnistumisen tunne - tai pelko - on niin vahva, että sitä yrittää pitää kyhäelmästään kiinni kaikin tavoin, viimeiseen asti. Vaikka todennäköisesti olisi parempi vain päästää irti...

Ehkä huomenna.